Elämme huutavan hoitajapulan aikaa. Viesti kaikuu miltei koko maassa samankaltaisena: hoitajia ei ole missään. Kaikkiin hoitoalan koulutuksiin ja vakituisiin tehtäviin ei löydy hakijoita. Kiinnostus hoitoalaa kohtaan vaikuttaa olevan laskussa, vaikka töitä on yllin kyllin tarjolla.
Käsillä oleva hoitajapula on paikoitellen niin vakava, että monessa sosiaali- ja terveysalan yksikössä on suljettava toimintoja. Silloin potilaiden perustuslaillinen oikeus hyvään ja laadukkaaseen hoitoon vaarantuu. Tilanne ei tule kenellekään hoitoalaa tuntevalle yllätyksenä.
On hyvä muistaa, että juuri hoitajat ovat terveysalan suurin ammattiryhmä. Olemme tutkineet, raportoineet ja kertoneet avoimesti hoitajapulasta ensimmäisen kerran vuosikausia sitten. Myös erilaiset askelmerkit tilanteen ratkaisuun ovat olleet useasti esillä julkisuudessa.
Ensimmäiset askeleet ovat Pohjoismaiden surkeimpien palkkojen tuntuva nosto, työolojen remontti ja hyvän johtajuuden varmistaminen. Hoitajat ovat huomanneet törmänneensä vaatimuksillaan aikamoiseen vastustukseen.
Hoitajien esiintuomat kehittämiskohteet on välillä kuitattu kolmella sanalla: hoitajat nurisevat turhasta. Samaan aikaan eri sote-alan toimijat yrittävät haalia hoitajia mistä tahansa maailman kolkasta Suomeen havaitakseen, ettei kansainvälinen kilpailu osaavista hoitajista onnistu, jollei suomalainen veto- ja pitovoima ole maailman huippuluokkaa. Hoitoalan korjaustöillä on kiire, viimeisiä hetkiä eletään nyt.
Meiltä hoitajilta on usein kyselty tuskastuneina, miksi me mustamaalaamme oman alamme. Nuoret eivät hae hoitoalalle, jos hoitajat vain nurisevat työstään. Siksi kertaan jälleen kerran yhden asian. Hoitotyö on maailman parasta työtä, mutta työolosuhteet ovat usein rikki.
Ei fiksuille ihmisille voi kertoa vain tarinoita kovapalkkaisesta, helposta ja siististä sisätyöstä onnellisten tähtien alla. Epärealistisin odotuksin hoitajiksi kouluttautuvat voisivat toki päätyä alalle, mutta lähtisivät pian muihin töihin, joista saa saman tai paremman palkan vähemmällä työmäärällä ja vastuulla. Siihen meillä ei tässä hoitajapulassa olisi varaa.
Se juna meni jo, jolla hoitajapula olisi vältetty. Väitän, että terveysalan kantokyky on jo paikoitellen pettänyt. Seuraan hoitajapulaa huolestuneena muun muassa suomalaisen kriisinhallinnan näkökulmasta. Kuinka kauan meillä on varaa jatkaa näin, jotta olemme turvassa niin arjessa kuin poikkeusoloissa?
Sote-alan johtamisen näkökulmasta muistuttaisin, että oppivan organisaation johtaminen vaatii tietojohtamista. Yhtenä tietojohtamisen tavoitteena on, että yksilön tieto muuttuu tiimin tiedoksi, hiljainen tieto havaittavaksi tiedoksi ja tieto perustuu näyttöön. Hoitajien johtamisessa onnistuminen vaatii empaattisia kohtaamisia, matalia tiimihierarkioita ja aitoa yhdessä kehittämisen henkeä.
Hyvinvointialueiden päättäjien ja työnantajien kädessä ovat nyt vallan avaimet. Niitä tulisi käyttää tinkimättömään työhön, jolla toimintakykyinen hoitoala turvataan. Työn tulosten tulee näkyä muun muassa hoitajan työtehtävien mielekkyydessä, selkeässä työnkuvassa, työssäjaksamisessa ja ura- ja ansiokehityksessä. Näissä tavoitteissa onnistuminen kun koituu lopulta potilaan ja hänen läheistensä parhaaksi.
Kaikessa hoitoalan kehitystyössä kannattaa nojata koulutettujen hoitotyöntekijöiden, esihenkilöiden ja johtajien tietoon, osaamiseen ja ammattitaitoon. Muussa tapauksessa päätettäväksi jää vain yksi asia: sote-alan toimipisteiden kasvava sulkulista. Se luku ei edusta epämääräistä nurinaa hoitoalalta, vaan kertoo karun viestin hoitajien arjesta.
Kirjoittaja: Jan Holmberg, sairaanhoitaja (YAMK), kouluttaja ja tietokirjailija
