Sairaanhoitajan ammatista tuli elämäni seikkailu

“Tällaistako tämä työ olikin?” sairaanhoitajaksi hiljattain valmistunut Nina Sarell huomasi miettivänsä. Etsittyään omaa paikkaansa hoitoalalta kolmen vuoden ajan Sarell päätti heittää vinyylikäsineet tiskiin ja keksiä parempaa tekemistä. Seikkailu oli kuitenkin vasta alkamassa.

Olin valmistunut sairaanhoitajaksi englanninkieliseltä linjalta. Opiskelu oli ollut mielenkiintoista, mutta hoitotyö ei ollut ihan sitä, mitä olin ajatellut. Olin vaihtanut työpaikkaa ja etsinyt omaa juttuani, mutta osastoa, jonne olisin voinut ajatella juurtuvani pidemmäksi aikaa, ei kai ollut olemassakaan. Niinpä olin jatkanut freelancer-hoitajana. Keikkahommissa oli vapautta ja vaihtelua. Sai päättää vapaasti työvuoroistaan ja usein myös valita eri työpisteiden välillä.

Mutta nyt olin kyllästynyt hoitoalalla vallitsevaan tappiomielialaan. Työkaverit, jotka olivat olleet alalla jo pidempään, olivat lopen kyllästyneitä työhönsä. He valittelivat työn raskautta, huonoa palkkaa ja onnetonta johtamiskulttuuria. Sitä, että kukaan ei arvosta. Mikään ei koskaan kuitenkaan muutu paremmaksi, he muistuttivat tuon tuosta. Ankea fiilis alkoi tarttua. Ajattelin, että olin valinnut väärän ammatin.

Päätin pitää välivuoden. Se oli mahdollista, olinhan sairaanhoitaja. Tiesin, että ovi entisiin tehtäviin olisi auki vielä parin vuoden päästäkin, jos harharetki venyisi. Lähdin kansanopistoon opiskelemaan tiedotusoppia – enimmäkseen siksi, että sillä ei ollut mitään tekemistä hoitoalan kanssa. Kalliin yksityisen oppilaitoksen lukukausimaksut eivät olleet ongelma, olinhan sairaanhoitaja. Rahoitin opinnot keikkailemalla iltaisin ja viikonloppuisin, joskus öisinkin.

“Hoitoalalla tehdään työtä, jonka ikiaikainen ydin kantaa silloinkin, kun missään muussa ei tunnu olevan mitään järkeä”, kirjoittaa sairaanhoitaja ja terveystoimittaja Nina Sarell.

Yllättäen kävi niin, että muuan terveysaiheista kirjoittava lehti arvosti osaamistani. No, olinhan sairaanhoitaja. Sain juttukeikkoja, sitten vakituisen työpaikan. Vihdoinkin työ, jossa oli menestymisen mahdollisuuksia ja palkkakin kohdallaan! Isossa lehtitalossa oli tekemisen meininki, juostiin pressitilaisuuksissa ja julkkikset parveilivat studioilla. Pidin pitkään taustani omana tietonani – olinhan vain sairaanhoitaja. Kerran juttelin erään näyttelijä-ohjaajan kanssa. Kun kerroin ohimennen ammatistani, piinkova teatterialan ammattilainen meni yhtäkkiä haaveellisen näköiseksi. ”Vau! Voin vain kuvitella, miten mahtavaa työtä se on. Voi, kunpa voisi joskus vaihtaa.” En ymmärtänyt reaktiota alkuunkaan.

Pian kuitenkin havaitsin olevani ainoa, jonka mielestä ammattini oli jollakin tavalla vähäisempi kuin kollegoideni kesken jääneet historian tai kirjallisuuden opinnot yliopistossa. Mielipiteitäni ja näkemyksiäni arvostettiin usein juuri siksi, että olin sairaanhoitaja.

Aikakauslehtialan tähtipölyssä oli aikansa jännittävää leijailla, mutta siitäkin tuli lopulta vain tavallista arkea. Aloin väsyä tuloksen takomiseen, kaupallisuuteen, kilpailuun, pintaliitoon ja huulikiiltotesteihin. Olin kierrellyt turhuuden markkinoilla kyllästymiseen asti. Nyt iski eksistentiaalinen kriisi: oliko elämälläni mitään merkitystä?

Päätin tehdä muodikkaan siirron hypätä oravanpyörästä maailman toiselle laidalle. Luotettavan vapaaehtoisohjelman kriteerit olivat tiukat. En olisi luultavasti läpäissyt seulaa, mutta kaivoin taskustani yllättävän valttikortin: olin sairaanhoitaja. Atlantin toisella puolella tittelini nosti arvoaan vielä lisää: yhtäkkiä olinkin töissä kehitysyhteistyöhankkeessa kunnioitettuna asiantuntijakollegana, jonka osaamiseen luotettiin. Aloin miettiä, mistä mahtoi olla lähtöisin se kulunut mantra, että meitä hoitajia ei arvosteta.

Niihin aikoihin media-alan päälle alkoi kasautua mustia pilviä. Tuli YT-neuvottelusuma, päitä putosi ja lehtiä lakkautettiin. Kun olin palannut Suomeen, karkasin kuitenkin uppoavasta laivasta varpaat kuivina – olinhan sairaanhoitaja. Palasin kymmenen vuoden harharetkeltä takaisin osastotyöhön. Paluu oli kivuton, uutta opeteltavaa ei ollut niin paljon kuin olin kuvitellut. Ja mikä parasta: tunsin itseni todella tervetulleeksi.

“Oman hyvinvoinnin kannalta oli viisaampaa keskittyä siihen, mikä työssä oli hyvää: kohtaamiset, onnistumiset ja hyvät hetket potilaiden kanssa.”

Päätin, että nyt tekisin jotakin toisin, jotta jaksaisin raskaan kolmivuorotyön ja haastavat työtehtävät. Olin jo edellisellä kierroksella saanut kyllikseni hoitoalan lannistuneesta ilmapiiristä. Nyt uisin vastavirtaan. En enää velloisi ongelmissa vain yhteenkuuluvuuden tunnetta luodakseni, koska sain ankeudesta herkästi tartunnan. Jos voisin kehittää työtä ja ratkoa ongelmia, tekisin mitä voisin. Jos ongelmat olisivat minulle liikaa, en enää viihtyisi tai palkka ei riittäisi, lähtisin pois. Oman hyvinvoinnin kannalta olisi viisaampaa keskittyä siihen, mikä työssä oli hyvää. Päätin, että nyt uskaltautuisin nauttimaan siitä, mistä tässä työssä pidin: kohtaamisista, onnistumisista ja hyvistä hetkistä potilaiden kanssa. Palkka ei siitä nousisi, mutta työ ehkä tuntuisi vähemmän raskaalta.

En tiedä, toimiko strategiani vai olinko vain vähän vanhempi ja viisaampi, mutta tuntui yllättävän kivalta olla taas sairaalassa. Oli mukavaa tehdä pitkästä aikaa jotakin konkreettista ja tärkeää. Työllä – ja samalla minun elämälläni – oli merkitys. Sain olla tukemassa ja tsemppaamassa ikääntyneitä, jotka halusivat kuntoutua keuhkokuumeen tai sydäninfarktin jälkeen vielä takaisin omaan kotiinsa. Kun halasimme hyvästiksi osaston ovella ja omaiset toivat kansliaan kortin ja pullapussin kiitokseksi hyvästä hoidosta, tunsin onnistumisen iloa. Sain myös olla saattelemassa ihmisiä viimeiselle matkalleen. Riisuin turhat roolit ja naamiot, itkin jos itketti.

Mitä aidommin uskalsin olla läsnä, sitä paremmin jaksoin itsekin. Minussa alkoi viritä työn imu, jonka kaltaista en ollut kokenut vielä koskaan.

Se tuntui epätodelliselta, suorastaan vallankumoukselliselta. Miksi kukaan ei ollut kertonut minulle aikaisemmin, että tästä työstä oli myös lupa nauttia, tuntea kollegiaalisuutta, ammattiylpeyttä ja iloa?

Tämä oivallus oli niin mullistava, että halusin kertoa siitä eteenpäin. Siksi olen nyt paitsi sairaanhoitaja, myös terveystieteiden opiskelija. Tähtään hoitoalan opettajaksi. Jos unelmani joskus toteutuu ja saan opettaa tulevia hoitajasukupolvia, tulen taatusti kertomaan sen heistä jokaiselle: olet valinnut maailman parhaan ammatin.

“Hoitoalassa on jotakin täysin ainutlaatuista. Se on syvästi hykerryttävää ja ihanaa, loputtoman mielenkiintoista työtä, jossa on tilaa hyvin monenlaisille tekijöille.”

Hoitoalasta kerrotaan usein vain ongelmat. Alasta on tullut synkkien näkymien, ongelmien ja katastrofiuutisten pohjaton kaivo. Tämän läpeensä ankean imagon varjoon jää se kaikki muu – kokonainen pienten ihmeiden mikrokosmos. Hoitoalalla tehdään työtä, jonka ikiaikainen ydin kantaa silloinkin, kun missään muussa ei tunnu olevan mitään järkeä. Hoitoalalla pelastetaan ihmishenkiä ja lievitetään kärsimystä. Hoitoalalla suojellaan elämää ja sen ainutlaatuisuutta, kohdataan ihmisiä ja varjellaan heidän hyvinvointiaan hyvin kokonaisvaltaisella tavalla elinkaaren eri vaiheissa. Hoitoalassa on jotakin täysin ainutlaatuista. Se on paitsi raskasta ja puutteellisesti palkattua, myös syvästi hykerryttävää ja ihanaa, loputtoman mielenkiintoista työtä, jossa on tilaa hyvin monenlaisille tekijöille. Se tarjoaa uramahdollisuuksia niin turvallisuushakuisille kuin seikkailijoillekin. Se on kotipesä, johon voi palata pitkiltäkin harhareissuilta – tai josta voi ponnistaa täysin uusille urille. Olipa suunnitelmasi viettää talvet Thaimaassa surffilaudan päällä, ryhtyä osa-aikakirjailijaksi, kokeilla siipiä yrittäjänä tai perustaa perhe ja ostaa koti, hoitoala tarjoaa mahdollisuuden toteuttaa oma unelmasi.

Itse unelmoin tällä hetkellä lähinnä paluusta osastolle. Kun opiskelukiireet hellittävät, sujautan ergonomiset sandaalit jalkaan, laitan hiukset käytännölliselle nutturalle ja suuntaan keikalle. Kaikkien seikkailujen jälkeen se on edelleen parasta, mitä tiedän. Olla jälleen kotona, supersankareiden riveissä.

Nina Sarell on Tampereella asuva sairaanhoitaja ja terveystoimittaja. Ninan omia juttuja hoitoalalla ovat geriatria, saattohoito, kivunhoito, perhehoitotyö sekä kulttuurienvälinen hoitotyö.